Edellisestä blogitekstistä on taas kulunut aikaa, mutta yhtäkkiä tuli tarve kirjoittaa.
Olen miettinyt aiheesta kirjoittamista jo melko kauan, mutta en ole saanut vain aloitettua enkä ole vieläkään varma miten aloittaa.
Maailmassa on kirjoitettu varmasti eniten lauluja rakkaudesta. On lauluja eroamisesta, yksipuolisesta rakkaudesta, saavutetusta rakkaudesta, ties mistä...
Melkein kaikissa elokuvissa on jonkinlainen rakkaustarina, ja sitä yleisö yleensä janoaakin. On varsinaisia rakkauselokuvia, joissa yksinäiset ihmiset löytävät lopulta sen todellisen rakkauden ja elämä järjestyy muutenkin tai elokuvia, joissa on kielletty rakkaus, jota perhe tai yhteisö vastustaa ja kaikkien vaikeuksien kautta rakkaus voittaa kaiken. On tietysti elokuvia rakkaustarinoista, jotka eivät pääty yhtä onnellisesti, vaan rakkaus joudutaan unohtamaan ja selviytymään sen yli. Monia kirjoja ja runoja on kirjoitettu samoista aiheista vuosisatojen ajan.
Antiikin Kreikassa naisen ja miehen välistä rakkautta ei pidetty tärkeänä. Eros tarkoittaa romanttista tai intiimiä rakkautta, mutta sen ei nähty olevan mahdollista miehen ja naisen välillä vaan se nähtiin mahdollisena vain miehien välillä. Yleensäkään tuolloin romanttista rakkautta ei sekoitettu millään tavalla avioliittoon tai suvun jatkamiseen.
Ainakin keskiajalta asti on säilynyt rakkausrunoja. Nykyaikana paljon esille nostettuja aiheita ovat ainakin ritareiden ja ylemmän luokan naisten välisestä rakkaudesta kertovat runot ja laulut. On säilynyt käsitys trubaduureista, jotka laulavat linnan neidoille. Käsitykseni mukaan tämä ei kuitenkaan vastaa varsinaisesti todellisuutta, sillä ensinnäkin naimattomia naisia vartioitiin melko tarkasti eivätkä trubaduurit olisi välttämättä vaivautuneet edes laulamaan naisille, joilta eivät olisi voineet saada rahaa, ruokaa tai majapaikkaa.
Varsinainen romanttinen rakkaus, millaisena meidän ajassa se tunnetaan, on mielestäni syntynyt vasta modernina aikana. Tai sen merkitys esimerkiksi avioliiton kannalta ja parin muodostuksessa kasvanut tärkeimmäksi tekijäksi vasta modernin ajan kuluessa. En väitä etteikö ihmisten välillä olisi ollut kautta historian aina rakkautta, mutta vanhempien, suvun ja yhteisön hyväksyntä avioliiton solmimiseen on ollut suurta vielä 1800-luvulla. Onhan se nykyään merkittävää vielä esimerkiksi Intiassa, jossa kastilaitos on ilmeisesti vielä ihmisten mielissä laeista huolimatta. Vasta nimittäin tuli dokumentti, jossa seurattiin pareja, jotka olivat rakastuneet "vääriin ihmisiin", eri kasteihin kuuluviin ja he eivät olleet suostuneet unohtamaan rakkauttaan, vaan karanneet ja menneet naimisiin. Yleensä he olivat palanneet miehen perheen luo. He joutuivat kuitenkin elämään pakoillen, sillä naisen perhe ja isä olivat uhanneet tappaa tyttärensä ja miehen lisäksi miehen perheen. Ilmeisesti siellä tehdään "kunniamurhia" tuhansia joka vuosi eikä Intian rikoslaki tunne "kunniamurhaa" ja tekijät jäävät yleensä tuomitsematta.
Lapsuuden tarinoissa ja saduissa varsinkin on rakkaustarinoita prinsessoista ja prinsseista, eikä löydy elokuvaa tai satua ilman rakkaustarinaa. Tuntuu, että romanttisen rakkauden ideaa syötetään meidän mieliimme lapsuudesta asti. Sitten viimeistään teini-iässä sukulaiset ja tuttavat alkavat kyselemään poika- ja tyttöystävistä ja kiusoittelemaan asiasta. Jollain tavalla tuntuu, että meidät opetetaan, että jokaisen tulee olla jonkun kanssa, yksin olo ei ole yhteisön normien mukaista. Tuntuu kuin ihmisille synnytettaisiin pakottava tarve löytää joku, jonka kanssa olla eikä muut tavat ole hyväksyttäviä.
En kiellä etteikö rakkautta olisi tai että se ei olis ihmisen tarvitsemaa tai mitään muutakaan. Itse rakastan romanttisia kirjoja ja elokuvia, mutta olen vain alkanut pohtimaan kuinka paljon yhteisö, media ja ympäristö tuntuu luovan paineita asialle aivan kuin yksin olo ei olisi hyväksyttävää. Aivan kuin rakkaus ja jonkun kanssa oleminen ovat ainoita oikeita vaihtoehtoja elää, vaikka todellisuudessahan maailmassa elää monia ihmisiä itsekseen eikä varmasti kaikkia edes haittaa asia.
