Maailman kehittynein harha?

Edellisestä blogitekstistä on taas kulunut aikaa, mutta yhtäkkiä tuli tarve kirjoittaa.
Olen miettinyt aiheesta kirjoittamista jo melko kauan, mutta en ole saanut vain aloitettua enkä ole vieläkään varma miten aloittaa.


Maailmassa on kirjoitettu varmasti eniten lauluja rakkaudesta. On lauluja eroamisesta, yksipuolisesta rakkaudesta, saavutetusta rakkaudesta, ties mistä...
Melkein kaikissa elokuvissa on jonkinlainen rakkaustarina, ja sitä yleisö yleensä janoaakin. On varsinaisia rakkauselokuvia, joissa yksinäiset ihmiset löytävät lopulta sen todellisen rakkauden ja elämä järjestyy muutenkin tai elokuvia, joissa on kielletty rakkaus, jota perhe tai yhteisö vastustaa ja kaikkien vaikeuksien kautta rakkaus voittaa kaiken. On tietysti elokuvia rakkaustarinoista, jotka eivät pääty yhtä onnellisesti, vaan rakkaus joudutaan unohtamaan ja selviytymään sen yli. Monia kirjoja ja runoja on kirjoitettu samoista aiheista vuosisatojen ajan.

Antiikin Kreikassa naisen ja miehen välistä rakkautta ei pidetty tärkeänä. Eros tarkoittaa romanttista tai intiimiä rakkautta, mutta sen ei nähty olevan mahdollista miehen ja naisen välillä vaan se nähtiin mahdollisena vain miehien välillä. Yleensäkään tuolloin romanttista rakkautta ei sekoitettu millään tavalla avioliittoon tai suvun jatkamiseen.
Ainakin keskiajalta asti on säilynyt rakkausrunoja. Nykyaikana paljon esille nostettuja aiheita ovat ainakin ritareiden ja ylemmän luokan naisten välisestä rakkaudesta kertovat runot ja laulut. On säilynyt käsitys trubaduureista, jotka laulavat linnan neidoille. Käsitykseni mukaan tämä ei kuitenkaan vastaa varsinaisesti todellisuutta, sillä ensinnäkin naimattomia naisia vartioitiin melko tarkasti eivätkä trubaduurit olisi välttämättä vaivautuneet edes laulamaan naisille, joilta eivät olisi voineet saada rahaa, ruokaa tai majapaikkaa.

Varsinainen romanttinen rakkaus, millaisena meidän ajassa se tunnetaan, on mielestäni syntynyt vasta modernina aikana. Tai sen merkitys esimerkiksi avioliiton kannalta ja parin muodostuksessa kasvanut tärkeimmäksi tekijäksi vasta modernin ajan kuluessa. En väitä etteikö ihmisten välillä olisi ollut kautta historian aina rakkautta, mutta vanhempien, suvun ja yhteisön hyväksyntä avioliiton solmimiseen on ollut suurta vielä 1800-luvulla. Onhan se nykyään merkittävää vielä esimerkiksi Intiassa, jossa kastilaitos on ilmeisesti vielä ihmisten mielissä laeista huolimatta. Vasta nimittäin tuli dokumentti, jossa seurattiin pareja, jotka olivat rakastuneet "vääriin ihmisiin", eri kasteihin kuuluviin ja he eivät olleet suostuneet unohtamaan rakkauttaan, vaan karanneet ja menneet naimisiin. Yleensä he olivat palanneet miehen perheen luo. He joutuivat kuitenkin elämään pakoillen, sillä naisen perhe ja isä olivat uhanneet tappaa tyttärensä ja miehen lisäksi miehen perheen. Ilmeisesti siellä tehdään "kunniamurhia" tuhansia joka vuosi eikä Intian rikoslaki tunne "kunniamurhaa" ja tekijät jäävät yleensä tuomitsematta.

Lapsuuden tarinoissa ja saduissa varsinkin on rakkaustarinoita prinsessoista ja prinsseista, eikä löydy elokuvaa tai satua ilman rakkaustarinaa. Tuntuu, että romanttisen rakkauden ideaa syötetään meidän mieliimme lapsuudesta asti. Sitten viimeistään teini-iässä sukulaiset ja tuttavat alkavat kyselemään poika- ja tyttöystävistä ja kiusoittelemaan asiasta. Jollain tavalla tuntuu, että meidät opetetaan, että jokaisen tulee olla jonkun kanssa, yksin olo ei ole yhteisön normien mukaista. Tuntuu kuin ihmisille synnytettaisiin pakottava tarve löytää joku, jonka kanssa olla eikä muut tavat ole hyväksyttäviä.

En kiellä etteikö rakkautta olisi tai että se ei olis ihmisen tarvitsemaa tai mitään muutakaan. Itse rakastan romanttisia kirjoja ja elokuvia, mutta olen vain alkanut pohtimaan kuinka paljon yhteisö, media ja ympäristö tuntuu luovan paineita asialle aivan kuin yksin olo ei olisi hyväksyttävää. Aivan kuin rakkaus ja jonkun kanssa oleminen ovat ainoita oikeita vaihtoehtoja elää, vaikka todellisuudessahan maailmassa elää monia ihmisiä itsekseen eikä varmasti kaikkia edes haittaa asia.

Feministi mie en ole, mutta...

Nyt minua turhauttaa sen verran, että murteela lähtee tekstiä tulehmaan.

Mie en ole koskaan oikein feministeistä perustanu, mutta nyt mie jotenki ymmärän että mistä niilä on se homma lähteny, siis niinko miksi se nykyäänki on jollain tavalla voimissaan.
Mie olen kuulunu kylän kylätoimikuntaan ties kuinka kauon, joka siis esimerkiksi järjestää kaikenlaisia tapahtumia ja toimintaa omassa kylässä ja pyrkii muulaki tavala sitte pitämään sitä kylää elävänä ja ajaa kylän asioitaki tarvittaessa. Meilä oli kokous eräästä tapahtumasta joka järjestetään yhessä erä porukan kans niin sielä kokouksessa oli sitte niitä eräporukkaan kuuluvia miehiäki (suurimmaksi osaksi vähintään lähemmäs 60 ikäsiä). Mulla meni hermo sielä. Mie yritin sanoa johonki asiaan jotaki mielipiettä ja esittää jotaki aivan järkeviäki asioita niin eipä minua kuunneltu, naureskeltiin vain ja ohitettiin se asia ko sanoin jotaki tärkeää. Eihän ne muut vaimon puolet (ikähaarukalla 50 eteenpäin, suurimmaksi osaksi lähemmäs 70 ja yli) juuri mihinkään mitään sanoneet. Minua alko ottamaan päähän ko tuli olo mie en sano mitään järkevää tai kuuntelemisen arvosta asiaa sen vuoksi ko olen nainen ja vieläpä nuori. Aivanko mie saisin olla jotaki mieltä vain munkin leipomisesta ja makkaran myynnistä.

Minut on kotona kasvatettu siihen, että mie olen yhtä hyvä missä tahansa ko kuka tahansa miehen puoliki. Mie en ole yhtään sen vähempi ko kukhaan muukhaan ja että mie saan sanoa mielipiteeni ja sillä on jotaki merkitystäki. Se on täysin kasvatuksessa ollu. Äitiä oli kerran pyyetty johonkin ammattiliiton toimikuntaan tms. Sanottu äitile että ko sie olet niin pätevä nainen niin ala tämmöseen niin äiti oli suuttunu ja sanonu että jos minussa ei muuta pätevää ole ko se että mie olen nainen niin kiitos ei.
Niin se on minukki kasvatettu että mie olen IHMINEN, en vain nainen. On se isiki ollu omalta osaltaan matkassa siinä kasvatuksessa. Mie olen käyny kalassa ties kuinka monta vuotta isin kans ja ylheensä sielä tulila ei ole ollu ko muita miehiä, mutta vähitellen niitten miesten matkassa on alkanu olemaan niitten omia vaimoja. Tuntuu että aivanko ne olisit huomanneet että kyllä ne naisen puoletki pystyy sielä verkola käyhmään ja vieläpä ko isi on minut laittanu ajamaan moottoria. Ja olen mie isin kans naulanu saunaan huopakaton ja tehny muutaki semmosta rakennushommaa. Esimerkiksi rakennettiin vasta lato ja nyt on minun tehtävä ruuvata siihen lattia kiini. Kävinki ruuvaamassa jonku verran ko olin sen verran turhautunu että piti purkaa sitä.

Mie tiän sen että vanhemmat naiset on yleensä tottuhneet siihen että ne ei puutu miesten keskusteluun tai hommiin ko ne on miesten asioita, mutta ko minut on kasvatettu erila laila, että ei ole olemassa miesten asioita ja naisten asioita, on vain asioita. Ja miehän en periksi anna. Mulla on voimaa siinä missä joilaki miehiläki. Mie pystyn kyllä kantamaan tavaroita, mutta sielä kantakoot vanhat vaivaset äijät ko ei kerta nainen kelpaa kantahmaan.
En mie sano ettenkö mie saata leipoa ja laittaa ruokaa, mutta mie vain sanon sen että mie en saata tehä sitä jos minut laitetaan siihen hommaan vain sen takia ko mie olen nainen eikä mulla ole voimaa tai käsitystä tehä mithään minkä jokku määrittäis miesten hommaksi. Minut pittää ymmärtää ihmisenä, ei naisena. Niin minut on kasvatettu ja periksi en anna, sanokaa mitä halvatta!

Quot homines, tot sententiae. (lat.) - Kuinka monta ihmistä, niin monta mielipidettä. (Terentius)

Meinasin taas alkaa hakkaamaan päätä seinään erään julkaisun kommenttien vuoksi. Tiedän, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. En ole sitä kieltämässäkään, sillä kyllähän minäkin tässä omaa mielipidettäni tuon esille. Mutta semmonen ylenmääräinen muiden haukkuminen ja tarkoituksella mielenpahoittaminen vain sen vuoksi, että joku on asiasta eri mieltä kuin sinä, on todella alhaista ja häpeällistä sekä osoittaa omaa kypsymättömyyttään. Keskustelun ei voida olettaa pitävän tasoaan tai pysyvän aiheessa, jos toista haukutaan idiootiksi, silmänsäummistaviksi ja sanotaan heidän varmaan itkevän mummonsa haudalla. Kyllä minullakin on välillä pahana tapana hyökätä eri mieltä olevaa vastaan ja mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta yleensä teen sitä esimerkiksi äitini kanssa väitellessä; en tuntemattomien, puolituttujen, tuttujen tai kavereiden kanssa. En halua tahallaan aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä, vaikka kuinka olisi kanssani eri mieltä. Kuten tekstin otsikko toteaa jokaisella ihmisellä on oma mielipiteensä ja oikeutensa siihen, mutta siitä huolimatta voisi yrittää edes pysyä hyvän maun rajoissa ja käyttäytyä aikuisen ihmisen tavoin, kun sellaisista on kyse.

Julkaisu, johon viittaan, alkoi tavalla tai toisella vähemmistöön ja mainontaan liittyvästä artikkelista. Kommenteissa vähemmistön/alkuperäiskansojen edustajat ja puolustajat ottivat artikkelin vakavasti ja alkoivat puhua alkuperäiskansojen syrjinnästä ja niiden kulttuuriin kuuluvien asioiden halveeraamisesta käyttämällä niitä mainonnassa ja muussa kaupallisessa tarkoituksessa. Heidän kanssaan eri mieltä olevat pitivät heidän reaktioitaan ylireagointina, sillä kysehän vain (kuten he ilmaisivat asian) oli eräästä tapahtuman mainoskamppanjasta, josta yksittäinen henkilö oli pahoittanut mielensä sen viitatessa hänen alkuperäiskansaan. Kyseinen alkuperäiskansa ei liittynyt Suomeen tai Eurooppaan vaan oli muualta. Itse en ota asiaan kantaa, sillä mielestäni minulla ei ole oikeutta sanoa kenellä on oikeus pahoittaa mielensä tai muutenkaan kommentoida asiaa, sillä en koe tietäväni niistä tarpeeksi. Kuitenkin jokaisen tulisi hyväksyä toisen mielipide, sillä mielipide on mielipide eikä mennä henkilökohtaisuuksiin vaikka olisi täysin eri mieltä asiasta. Jos todella haluaisi muuttaa toisen ihmisen mielipiteen, tulisi pyrkiä perustelemaan oma mielipiteensä kunnolla ilman minkäänlaista vittuilua tai rivien välistä haukkumista. Ja jos joku menisikin henkilökohtaisuuksiin, sen ei saisi antaa tulla iholle, kuten ei myöskään minkäänlaisen mielipiteiden vaihdon.

Netti on muutenkin täynnä aivan järjettömiä keskusteluja ja riitoja aiheista, joiden käsittely vaatisi tietynlaista ymmärrystä kaikkien mielipiteitä kohtaan ja myös tietynlaista kypsyyttä (en toki väitä, että itse olisin kypsimmästä päästä tai kypsempiä kuin he, jotka olivat kyseiseen julkaisuun kommentoineet). Olen monet monet kerran vahingossa eksynyt lukemaan mm. videoiden tai blogitekstien kommentteja ja myöhemmin tajunnut sen olleen vain suuri, kamala virhe. Itselle on tullut vain mieleen, että kuinka ihmisten tyhmyys on loputonta. Ihmiset yrittäkää nyt pysyä asiallisina toisianne kohtaan, vaikka kuinka netissä pystyy puhumaan suunsa puhtaaksi ilman että näyttäisi todella kasvojaan ja sen varjolla voisi käyttäytyä muita kohtaan, mitä epäkunnioittamimmin. Tai vaikka kommentoisitte facebookissa niin yrittäkää olla sanomatta mitään, mitä ette sanoisi kyseiselle henkilölle päin naamaa. Näin säästyttäisiin monilta monilta TURHILTA riidoilta, mitä netissä esiintyy.


Nescit vox missa reverti.
Julkaistua sanaa ei saa takaisin.
- Horatius


(Perustin tämän blogin hetken mielijohteesta. Tuli vain olo, että olisi pakko päästä päästämään johonkin ajatuksiaan, kun en halua niitä missään sosiaalisen median puolellakaan huudella.)